Haha-blogi

Haha-blogi

Kirjoitan blogissani väitöstutkimuksestani Pihtiputaan mummolle tai tokaluokkalaiselle tai sellaiselle henkilölle, jota kiinnostaa, miten tohtorin väitöskirjatyö etenee 64-vuotiaalta naiselta, joka kokee itsensä kärsimättömäksi ja suurpiirteiseksi ja tyydyttäväenglanninkielentaitoiseksi, eikä pikkutarkaksi ja huolelliseksi, joita taitoja tarvitaan ehdottomasti tieteellisessä työssä; mutta silti on päättänyt tehdä väitöstutkimuksen. 

 

Muistan joskus ajatelleeni, että miksi yhden tieteellisen artikkelin tekemiseen menee niin kauan aikaa? Eikö sitä voisi vähän katsoa mallia, miten muut ovat tehneet ja tekisi sitten omasta aiheesta samantyyppisen?

Katoavaa

21.06.2021

Ryhdyin päivittämään näitä sivuja. Poistin yhden sivun ja kappas vaan, samalla poistin kaikista eniten työtä vaatineet ja ainutlaatuiset tekstit yli kahden vuoden ajalta. Oletko varma? Minulta kysyttiin. Olin varma. Olinhan poistamassa vain yhden pääotsikon. Naps. Sinne meni kuitenkin saman tien blogi ja muita tärkeitä asioita, joita ei ole missään...

Juvalla

21.06.2021

"Missään ihminen ei ole niin irrallinen kuin majatalossa ei vielä perillä". (Joku)

Blogitekstit vuosilta 2018-2020, jotka pelastin ensin kadotettuani ne.

Valitettavasti oli liian suuri työ laittaa jokainen teksti erikseen, joten ne ovat nyt PÖTKÖSSÄ. 

Blogitekstit 2018-2020

Odotuskoukussa

1.8.2020 Eräänä mökkikesänä odotin vieraita. Vieraat sanoivat, että 50 ja 50 on mahdollista, että he tulevat. Jäin odotuskoukkuun. Ryhdyin tekemään kaikenlaista siivoustyötä, pesin jopa saunanlauteet. Tuuletin petivaatteita, suunnittelin tarjottavia, kävin mustikoita poimimassa piirakkaa varten ja kuvittelin valmiiksi katetun pöydän mielessäni. Otin jopa vieraskirjan esille, ettei se unohdu. Valmistauduin! Välillä muistutin itseäni siitä, että mahdollisuudet olivat tasan, kunnes sain puhelun, jonka jälkeen vieraiden tulo alkoi tuntua 80 prosenttiselta. Vieraiden tulemiseen vaikutti monen ihmisen asiat, jotka ratkeaisivat asia kerrallaan. Lähetin sitten viestin, jossa tiedustelin tilannetta. Heti sen jälkeen kaduin, että olin liian hätäinen. Jos äidille kertoo jotain keskeneräistä, alkaa hän valmistaa karjalanpaistia varmuuden vuoksi. Olenko siis siinä pisteessä? Alitajuisesti ajauduin tyhjiöön, enkä enää osannut tehdäkään mitään, vain odottaa. Lopulta sain viestin, että he eivät tule. Se oli pettymyksen lisäksi helpotus, koska pääsin irti koukusta.

Odotuskoukun prosessi on tämä: odottaja yrittää olla niin kuin ei odottaisi, tekee kaikenlaista vimmatusti. Sen jälkeen tekee tarkistuksia. Sen jälkeen odottaa vimmatusti. Kadehdin niitä ihmisiä, jotka eivät tähän koukkuun joudu. He unohtavat jopa jonkin tärkeän päivämäärän ja kellonajan ja kun hetki koittaa, he yllättyvät! "Voi, minulla on vielä pullat uunissa." "Ai niin, en muistanutkaan, että kauan odotettu uusi jääkaappi tulee tänään."

Olen joutunut odotuskoukkuun väitöskirjan kanssa monta kertaa. Olen kirjoittanut hyvän tekstin ja lähettänyt sen ohjaajilleni. Tiedän, että he eivät ole sormet näppäimistöllä pitkään aikaan. Yritän häivyttää asian mielestäni ja touhuan kaikenlaista. Sitten katson vaivihkaa sähköpostia. Ei mitään. Jos minulla ei ole mitään kiireitä, tämä toistuu. Sähköpostin voi katsoa puhelimesta jopa autoa ajaessa yhdellä sormen painalluksella. Toinen ohjaaja on nopea, kiitos siitä. Mutta kun on kysymys kansainvälisen lehden prosessista, joka kestää vuoden, odotuskoukku asettuu alitajuntaan ja muhii siellä. Jokainen kerta sähköpostin avaaminen sisältää alitajuisesti toivon, että olisi tullut tieto siitä, että "artikkelinne julkaistaan seuraavassa numerossa..."

Olen odottanut koko elämäni ajan jotain. Pääsenkö opiskelemaan, minkä arvosanan saan, saanko veronpalautuksia Ruotsin kesätöistä, koska uusi sohva tulee, soittaako HÄN, pääsenkö koskaan tuonne museoon tästä jonosta ja saanko koskaan ruokaa linjastosta? Koska posti tuo tilaamani kirjan tai tilaamani shampoot Lontoosta, se oli viimeisin odotukseni, joka täytti alitajuntani. Onko tämä temperamenttia vai ympäristöstä opittua? Onko minulla mahdollisesti neurobiologinen syy tähän, tarkkaavaisuushäiriö? Odotushäiriö? Jos tämä on opittua, olisi mahdollista myös oppia toisin. Onko kysymys kärsimättömyydestä, siitä että haluaisin olla jo perillä, en jaksa odottaa. Vai onko kysymys siitä, että haluan hallita tilanteita, välttää stressiä valmistautumalla? No, stressihän tuossa tulee kuitenkin. Haluanko olla valmistautunut kaikkeen, ettei tulisi yllätyksiä? Onko vain niin, että minulla ei ole tarpeeksi tekemistä, että minulla on aikaa tähän? Olenko joskus päässyt yllättymään jostain odottamisen arvoisesta? En heti muista. Olenko niin primitiivinen kuin koira, että en pysty odottamiseen? Olenko heikko ihminen, joka olisi lapsena syönyt vaahtokarkkitestissä kaikki karkit? Näitä jään pohtimaan kaksi koukkua odottamassa nykäisyä.

29.6.2020 Kasvatetaan yhdessä jotakin

Hidasta on. Viime maaliskuussa lähettämäni kansainvälinen teksti tuli takaisin toistamiseen, jossa sanottiin, että teksti oli kehittynyt tieteellisesti, mutta vielä pitäisi tehdä muutamia korjauksia. Niitä teen. Toinen teksti eri lehteen on samassa vaiheessa. Olen kapinoinut tätä systeemiä vastaan ja ajatellut, että tiede on hidasta. Kyllä, tiede on hidasta. Tieteellisen julkaisun on oltava jotain uutta tietoa ja tuloksia ei saa esitellä, ennen kuin ne on jossain julkaistu. Olen myös tullut siihen tulokseen, että oma juttuni ei ehkä ole niin kiireellinen. Ja ehkä näin tulee parempaa?

Olen lukenut Paulo Freireä. Freiren eräs teema on dialogisuus eli tasa-arvoinen vuoropuhelu ja sehän sopii minun aiheeseeni. Freire puhuu talletuskasvatuksesta jossa oppilas on säästölipas ja opettaja tallettaja (hauska ajatus). "Tieto syntyy vain oman oivaltamisen ja uudelleen oivaltamisen avulla, sellaisen uupumattoman, malttamattoman, jatkuvan ja toiveikkaan kyselemisen kautta, jota ihmiset toteuttavat maailmassa, vuorovaikutuksessa maailman ja toistensa kanssa." (Freire, 2005. s. 78. Sorrettujen pedagogiikka). Freiren ajatus on, että molempien on oltava sekä opettajia että oppilaita. Jokainen, joka on tämän oivaltanut lasten kanssa ollessaan, ilahtuu tästä ajatuksesta. Freiren mukaan opettamisessa ikään kuin kasvatetaan yhdessä jotakin.

Kasvatetaan yhdessä jotakin? Ehkä väitöskirjan tekeminen ei olekaan nopeakasvuinen sitruunamelissa. Ehkä on kysymyksessä peräti puu tai muu hidaskasvuisempi kasvi, jossa tarvitaan monenmoista osaajaa?

Minä täällä itsekseni keskustelen näiden kirjojeni kanssa. Tällä hetkellä minulla on avonaisena ... odotas hetki ... 19 kirjaa. Esimerkiksi J. Hietalahden Huumorin filosofia on ensimmäisiä kirjoja, joita hankin ja luin. Nyt luen sitä uudestaan, koska se tulee eri valossa esiin. Joku kirjoitti M. Bergströmin kirjasta Lapsi -viimeinen orjamme ja minullahan oli se hyllyssä. Siellä oli hieno ajatus: lapsella on mahdollisuussilmälasit. Sitten ryhdyin ajattelemaan, että mikä se ilmiö on, kun lapset kikattavat ja aikuinen ärsyyntyy. Kaivoin R. Martinin kaiken kattavan huumorin teoriakirjan ja ryhdyin tutkimaan, mitä sanotaan sisäpiirivitseistä? Tämä on eräänlaista dialogia tämäkin, keskustelen noiden kirjojen kanssa ja itseni kanssa, ja keskustelen välillä toisten kanssa. Juuri äskettäin eräs äiti antoi hienon kuvauksen, miten hän analysoi lasten hepulikohtausta. Miten se soveltuu pienten lasten huumoriteoriaamme, jonka olemme tehneet ohjaajieni kanssa? Sopii hyvin, kyllä teoria ja käytäntö yhdistyvät. Tämä on mukavaa puuhaa.

Heinäkuussa pidän lomaa. Elo-syyskuussa teen apurahalla tiedettä taas: hitaasti, dialogissa itseni, maailman ja toisten kanssa.

Jälkikirjoitus: Seuraavan aamun Hesarissa käsitellään aihetta. Minun juttuni ovat vertaisarvioitavissa lehdissä. Kansainvälisessä lehdessä tulee täyttymään vuosi kirjoituksen ensimmäisestä lähettämisestä. Tosin tämä on ensimmäinen artikkelini, joten voi myös olla, ettei ole karttunut osaamista tarpeeksi. Yliopiston väitöskirjakurssilla oli henkilöitä, joiden tutkimustulokset olisi pitänyt päästä julkaisemaan heti (esim. lääkeaineiden haittavaikutukset), mutta nekin pyörivät lehtikoneistossa.

HS 30.6.2020 https://www.hs.fi/tiede/art-2000006556452.html

18.5.2020 Ketä se hyädyttää?

Olen aina pitänyt tärkeänä, että oman tutkimuksen osaisi selittää jotenkin ymmärrettävästi, niin kuin sanotaan "Pihtiputaan mummolle". Pihtiputaan kunta onkin ottanut mummosta vaarin ja mainostaa mummojen viisautta. Pihtiputaalla valitaan vuoden mummo vuosittain.

Eilen tapasin Lempäälän mummon (ehkä 10 vuotta minua vanhempi) postilaatikolla. Hän tiedusteli, olenko lomalla ja koska työt alkaa. Kerroin, että saan elo-syyskuussa apurahaa enkä ole töissä.

- Ai mitä se tarkottaa?

- Teen tutkimusta pienten lasten huumorista. Tutkin, että millaista se lasten huumori on ja onko siinä jotain sellaista lapsille tyypillistä. Ja joo, tutkimuksessa on huomattu, että kyllä lapsilla on ihan omaa huumoria.

- Ketä se tutkimus hyädyttää? kysyi Lempäälän mummo syvässä kyykkyasennossa koiraani rapsuttaen (minä en pääse kyykkyyn polveni takia).

-Nii-i. Öhöm... öh, öh. Se hyödyttää lapsia, kun aikuiset alkaa ymmärtää, että lapsilla on ihan omanlaista huumoria.

- Niinkun mitä se on?

- No esimerkiksi päiväkodissa lapset joutuu odottamaan ja jonottamaan ja silloin ne alkavat pelleillä ja hassutella. Aikuinen helposti ajattelee, että se on häiritsemistä, mutta ei välttämättä. Sevoi olla ihan älykästä ajanviettoa.

Mummon ilme kirkastuu. Hän kertoo lapsestaan ja lapsenlapsestaan ja heidän huumoristaan soveltaen heti ajatusta, että lapsilla on omanlaista huumoria.

- Kun vaan aikuiset sitten ymmärtäis! Sun pitää sitten levittää sitä tiatoo!

25.4. 2020 Ei paljon naurata!

Kerran menin huumoritutkijan roolissani päiväkotiin videokameroideni kanssa, kun päiväkodin johtaja tuli minua vastaan käytävällä. Voin vain kuvitella, mitä hänen mielessään pyöri, kun hän sanoi: "Nyt on huumori kaukana". Päiväkodista oli sinä päivänä pois 5 kasvattajaa. Luikin äkkiä pois. Sillä mikä onkaan ärsyttävämpää, jos joku laskee leikkiä silloin, kun ei naurata. Olisi kuitenkin ollut kiinnostavaa kuvata sitä päivää, olisiko lasten keskuudessa ollut kuitenkin ihan normipäivä?

Koronavirukseen liittyvät lieveilmiöt ovat maailmassa saaneet aikaan myös huumoria. Alussa oli monenlaista vitsiä siitä, kun ihmiset ostivat vessapaperia kotiinsa. Eräs some-ystäväni oli tehnyt hauskan tik-tok-videon siitä, miten pelokkaasti voi viedä roskat roskikseen. Eräs juttu oli, että nainen aivasti ja siihen hetkeen oli yhdistetty kissa, joka lähti kynnet rapisten pakoon. Koomikot ovat imitoineet päättäjiä ja presidenttejä ja näitä videoita on lähetelty somen kautta. Näyttelijä Antti Holma vitsaili siitä, miten äiti-oletettu toimii videoyhteyksien kanssa. Näitä ja lukemattomia muita hauskuuksia on kiertänyt ihmiseltä toiselle. Niitä katsellessa on kyllä naurattanut. Eilen tuli ohjelmakin stand-up -koomikoista ja heiltä kysyttiin, voiko koronalle nauraa. Kaikesta voi kuulemma heittää vitsiä. Huumori onkin eräs voimavara ihmiselle selvitä vaikeista tilanteista.

Itse opetin lähihoitajille kurssia lasten ja nuorten mielenterveystaidoista Teamsin kautta ja opiskelijat saivat kotitehtäväksi "Tee naurua". Ajatuksena oli, että on hyvä harjoitella erilaisia toisen ja itsen naurattamisen keinoja, joilla saa fysiologisen tilansa rentoutumaan. Moni oli kokeillut sitä, että laitetaan kynä poikittain suuhun ja sanotaan vaikeita sanoja, oli tehty hassuja adjektiivitarinoita ja joku oli käyttänyt hassuttelukortteja. Kun sitten purettiin tehtävää, aika moni sanoi, että oli kuvitellut syntyvän naurua, mutta ei syntynytkään. Ei ollutkaan helppoa "tehdä naurua". Moni oli onnistunut tekemään naurua. Yksi opiskelija oli pyytänyt alakouluikäisiä poikia sanomaan vuorollaan sanan (sai olla mikä tahansa sana mutta ei kirosana), josta sitten tuli tarina. Opiskelija oli nauhoittanut sen hetken, kun tarina luettiin. Pojat olivat revitelleet, juttu oli ihan hulvaton ja täynnä mieletöntä irrottelua ja käkätystä. Tuli mieleen, että kyllä lapset osaavat! Itsekin nauroin ihan pakostakin pelkästään heidän naurulleen.

Milloin huumori on kaukana? Huumori on kaukana, kun on alhaisessa mielentilassa: väsyneenä, pelokkaana, huolestuneena, kiireisenä ja stressaantuneena vaatimusten alla. Silloin ihminen tekee helpommin virheitä, näkee asiat negatiivisemmin ja temperamenttinsa mukaan reagoi joko mököttämällä tai ärhentelemällä muille. Eräässä työpaikassa oli erittäin kiireistä ja stressaavaa, ja kokouksessa oli pientä nokkapokkaa työntekijöiden välillä. Viisas esimiehemme sanoi silloin: toukokuussa ei kannata tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä työkavereista, koska kaikki ovat väsyneitä eivätkä parhaimmillaan. Tämän neuvon olen muistanut. Tätä voisi myös soveltaa korona-aikana kaikkiin vaikeita päätöksiä tekeviin ihmisiin. Ehkä vasta sitten, kun pääsee jollakin tavalla tilanteen herraksi, voi jo nauraa.

7.3.2020 Oliiviöljyä ja judoa

Kansainväliseen lehteen lokakuussa lähettämäni teksti palautui minulle helmikuussa saatekirjeen kera. Siinä kerrottiin, että lehti saattaa ottaa artikkelin vastaan, mutta siihen pitää tehdä paljon muutoksia. Kaksi vertaisarvioijaa oli arvioinut tekstin ja selostanut, mikä jutussa tökkii. Toinen oli maltillinen, toinen pisti päreiksi lähes kaiken. Teksti oli käynyt esimerkiksi yliopiston natiivikielenkääntäjän oikoluvussa, mutta toinen arvioija lausui: kannattaisi käyttää oikoluvussa. Ensimmäinen reaktio oli tietysti "mitä ihmettä, ei tästä tule mitään". Onneksi olen oppinut sen, että nyt kannattaa kääntyä vertaisten puoleen. Ohjaajat/toiset artikkelin kirjoittajat sanoivat, että tämä on ihan tavallista, nyt vaan tekemään korjauksia. Facebook-ryhmän "tutkivat opettajat" sanoivat, että tämä on ihan tavallista, nyt vaan tekemään korjauksia. Ja samat sanat tulivat väitöskirjaa tekevien kurssilta ja muilta tieteessä menestyneiltä. Kuulin tarinoita, kuinka jollakin oli ollut puolitoista vuottakin jokin artikkeli edestakaisin korjattavana. Sanoma oli: tämä on ihan NORMAALIA. Itse asiassa olet edennyt nopeasti!

Kun joskus päädyin lähtemään väitöskirjatyöhön, ajatukseni oli: "Jos joku on joskus pystynyt tekemään väitöskirjan, minäkin pystyn." Silloin kuvittelin, että vaikeudet ja haasteet liittyisivät itse väitöskirjan rakentamiseen, tieteen tekemisen koukeroihin, ehkä hyvän englanninkielentaidon puutteen kanssa kamppailemiseen, mutta. Haasteet ovat artikkelityyppisen tieteen tekemisessä siinä, että saat sanomasi vietyä tieteellisten seulojen läpi ja saat julkaistua juttusi. Hylkäysprosentti ilmoitettiin olevan jossain lehdessä 70 % ja joissain varmaan vielä suurempi. Ajattelin, että lehteen julkaiseminen on pullonkaula. Pullonkaulailmiöllä tarkoitetaan liikenteessä paljon käytetyssä reitissä olevaa kohtaa, jossa "liikenne" hidastuu rajallisen kapasiteetin vuoksi. Kyseessä voi olla esimerkiksi liian kapea tie tai silta. Silta on kapea tieteen julkaisuihin!

Ihmeellisesti tämä pullonkaula-ajatus kulki mielessäni, kunnes katselin eräänä päivänä kuvia muutaman vuoden takaiselta Israelin matkalta. Siellä oli kuva valtavasta oliivipuristimesta, jossa entisinä aikoina lopuksi puristettiin paras öljy oliivimassasta. Mieleeni jäi pyörimään tämä, ikäänkuin jonkinlaisena vertauskuvana omasta tilanteestani. Oliivit ensin kerätään, tarkastetaan sopivat, pestään moneen kertaan, murskataan teräksisessä murskaimessa, pehmitetään tankissa, hedelmäliha ja luumarja erotetaan toisistaan lempeällä puristuksella, jossa viimeinen vaihe erottaa luonnollisen oliiviöljyn ja lopuksi öljy pullotetaan. Olenko jo pullottamisvaiheessa? Pääsenkö pullonkaulasta sisään?

Tätä projektia tehdessäni olen monta kertaa kysynyt itseltäni, miten vielä viitsin jatkaa tätä? Mitä jos lopettaisin? Aina vaan kuitenkin jatkan. Jatkan, koska pidän niistä ennen puristamista tapahtuvista vaiheista enkä voi jättää kesken, en. Tästä tuli mieleen, kun 90-luvulla menin judo-kurssille. Ryhmässä oli miehiä ja naisia. Lämmittelyharjoitukset olivat ihan mahdottoman tuntuisia. Piti tehdä kuperkeikkoja etu- ja takaperin ja varsinaisissa harjoituksissa heitin jopa 90-kiloisen ukkelin tatamiin. Kerran piti hypätä kyyryssä olevan ihmisen yli ja heittää samalla voltti. Ensimmäisillä kerroilla olin ihan poikki, suu kuivui ja olin ihan kuoleman kielissä. Lähdin juomaan vettä, kun tatamin reunalla oleva valmentaja pysäytti minut. Mihin olet menossa? Menen juomaan vettä, sanoin kieli kiinni kitalaessa naama punaisena. Ehei, hän sanoi. Sinä pystyt vielä vaikka kuinka kauan, nieleskele ja hengitä nenän kautta. Se tuntui mahdottomalta ajatukselta! Mutta menin takaisin, nieleskelin sylkeäni ja niin vaan jatkoin. Rajani olikin paljon kauempana kuin olin luullut. Keltaisen vyön sain.

19.1.2020 Uraa leventämässä

Olin Kasvatustieteen päivillä marraskuussa 2019 esittelemässä omaa tutkimustani, jonka olen kirjoittanut yhdessä Liisa Karlssonin ja Ari Siveniuksen kanssa. Kuulijoita oli vähän: vain toinen esittäjäpari, ryhmän vetäjä ja yksi kuulija. Esittelin ihan innokkaasti silti. Selitin itselleni vähäisen kuulijamäärän, että se oli pääpuhujan jälkeinen ensimmäinen työpaja monesta monesta valinnasta eikä vähäinen kuulijamäärä kerro mistään erityisesti. Sain pari hyvää kommenttia kuten: "Ota huomioon, että huumorilla on myös negatiivisia vaikutuksia" ja "Mitenkähän paljon lapsen temperamentti vaikuttaa esimerkiksi ruokapöytätilanteessa, ettei lapsi uskalla osallistua hassutteluun, vaikkapa hiljainen lapsi". Nämä olivat hyviä huomioita.

Kasvatustieteen päivien jälkeen tuli mahdollisuus jättää omasta työstään tiivistelmäesitys (jota sanotaan abstraktiksi) ensi kesänä ilmestyvään kirjaan. Kirjoitimme joulukuun alussa pikapikaa tiivistelmän ja 15.1.20 saimme tiedon, että kirjaan valittiin 17 kirjoitusta, joista 12 pääsee kirjaan. Meidän juttu on siis ehdolla. Kirjoituksen viimeinen jättöpäivä on 1.3.20 Aikaa on siis 46 päivää.

Minulla on helmikuussa aikaa, mutta otetaan huomioon se, että ensimmäisen artikkelini kirjoittamiseen meni aikaa puoli vuotta. Omat ohjaajani tuovat koko ajan ideoita ja oivalluksia aineistosta ja miten hyödynnämme sitä kirjoituksessa.

Olen huomaavinani, että yhden artikkelin kirjoittaminen on tehnyt jo selväksi monta asiaa. Enää ei tunnu niin kamalalta alkaa tutkia kirjoitusohjeita, jota on monta sivua. Prosessi on tullut jotenkin selväksi. Lisäksi voin hyödyntää aikaisemman artikkelin tuloksia ja jo hankittuja tietolähteitä. Jossain sanotaan, että uuden asian oppiminen on kuin laskisi pulkalla puhtaaseen lumeen ja seuraavalla kerralla vain menee samaa uraa. KYLLÄ. Kerran koettu helpottaa ja nyt sentään saan kirjoittaa kaiken selvällä suomen kielellä. Nyt levennän uraani.

On mahdollista, että juttua ei julkaista. Silti tämä on sitä, mitä haluan tehdä.

30.11.2019 Oikean ajoituksen taito

Tutustuin seuraavaa tutkimusvaihetta varten aiheeseen class clown eli luokan pelle. Kaikki kasvattajat tuntevat tyypin, mutta yllättävän vähän löytyi aiheesta tutkimuksia. Ehkä vielä löydänkin, kun oikein etsin. Tämä ryhmän hauskuttajatyyppi on usein aikuisille haaste ryhmässä. Seuraava tutkimusaiheeni on aikuisten ja lasten välinen huumori. Milloin lapset ja aikuiset hassuttelevat yhdessä? Mikä on hauskaa yhdessä?

Juttelen paljon päiväkodin kasvattajien kanssa, koska ohjaan lähihoitajaopiskelijoita, jotka näyttävät osaamistaan päiväkodissa. Arviointikriteereissä on nykyisellään erikseen tunnetaidot, ongelmanratkaisutaidot ja kielen rikastuttaminen. Näistä aiheista puhuimme eilen ja eräs päiväkodin kasvattaja sanoi, että ei heillä ole aikaa hassutteluun ja lasten kanssa yhteiseen leppoisaan yhdessäoloon. Henkilökuntaa puuttuu ja silloin aika menee päivästä selviytymiseen. Tämä on kiinnostava asia. Onko niin, että lapset elävät omaa elämäänsä ja aikuiset omaansa? Yhteisiä pintoja ovat ruokailut, pukemiset ja niissä ohjaamiset. Varmaan tässä on paljon eroja. Eräs pienten ryhmässä oleva oppisopimusopiskelja sanoi, että hän hassuttelee joka päivä lasten kanssa. Ja että se rauhoittaa myös ryhmää ja hän oppii lapsista sillä tavalla paljon.

Teen kyselyn varhaiskasvatuksen väelle tästä aiheesta. Kirjoitin myös jutun lapsinäkökulmablogiin luokan pelle-tyypistä. Käy lukemassa:

https://wordpress.com/view/lapsinakokulma.wordpress.com

20.10.2019 SUBMIT

Submittarkoittaa lähetä.

Siinä kohdassa on kuin putoaisi korkealta ja miettisi koko kirjoitusprosessielämänsä vaihe vaiheelta läpi ennen kuin putoaa ja mätkähtää maahan. Tarkastinko vielä sen ja sen kohdan? Pitäisikö vielä kerran käydä läpi. Onhan tämä nyt oikea kohta, jossa olen painamassa submit-nappulaa? Onko tämä varmasti oikea versio, ettei vaan ole joku aiempi korjaamaton?

Tätä ennen on tapahtunut:

Olen hankkinut tukimusmateriaalia, videoinut ja kirjoitellut lasten juttuja ja tapahtumia. Sitten katsellut niitä ja etsinyt sieltä sellaisia kohtia, joissa lapset käyttävät huumoria. Lähettänyt videopätkiä ohjaajilleni Liisalle ja Arille. Olemme pitäneet skype-palavereja, joissa olemme etsineet yhdessä oivalluksia. Ne ovat olleet ihan parhaita hetkiä! Tällaisella kolmen hengen tutkimustyöllä on hieno nimikin: tutkijatriangulaatio. Välissä minä olen kirjoitellut tekstiä, etsinyt artikkeleita ja lainannut niistä tarpeellisia. Ohjaajat ovat vinkanneet uusia lähteitä, ovat kirjoittaneet pieniä pätkiä. Ja taas on korjattu ja uudelleen kirjoitettu. Ja englannistettu ja kielioppitarkastettu. Tämä loppuvaihe kesti suurinpiirtein yhdeksän kuukautta. No, kas kummaa. Sehän on ihmisenkin syntymisen aikataulu.

Olen oppinut myös itsestäni. Minä en ole kovin kärsivällinen enkä pikkutarkka. Nämähän ovat suuria hyveitä kirjoitustyössä. Sen sijaan olen melko luova, kekseliäs ja innovatiivinen. Näitä taas tarvitaan tutkimusprosessissa. Ehkä kuitenkin saan yli puolet ajasta viihtyä hyveideni kanssa ja noin 40 prosenttia siellä haasteiden ja "nyt menee hermo" -fiiliksissä.

NO niin, painan SUBMIT. Sinne meni. - - - - - - - - - - - - - - - - - En pudonnutkaan kovin korkealta.

Nyt odotellaan. Minulle on kerrottu, että lehden editori eli toimittaja lukee jutun, ja päättää viedäänkö se vertaisarviointiin. Sitä varten olen tehnyt toisen liitteen, josta on poistettu kirjoittajien nimet. Vertaisarvioijat eivät siis tiedä, kenen teksti heillä on edessään. He lähettävät korjausehdotuksia, ja silloin astuu taas esiin "nyt menee hermo" -toiminta (miten voisin tässä kehittyä?). Kun korjaukset on tehty, juttu mahdollisesti menee sitten julkaistavaksi lehteen. Se voi myös palata hylättynä, jolloin alkaa uuden lehden etsintä. Ja submit, submit. Kolme artikkelia ja yhteenveto. Ja lopullinen SUBMIT.

19.5. 2019. En ole vielä Juvalla

Olen väitöskirjan tekijänä tähän asti ollut mukavuusalueella. Aineiston kerääminen on mukavaa. Tutkiminen on mukavaa. Aineiston analysoiminen on mukavaa. Pohtiminen ja uusien ideoiden kehittely on mukavaa. Olen enemmän suurpiirteinen kuin yksityiskohtainen, ja nyt on tullut yksityiskohtien ja tarkkuuden aika. Joku kysyi minulta, että mitä ihmettä teen, kun kerron aina tekeväni tätä juttua. Vastaukseni on tässä. Kirjoitan nyt tieteellistä tekstiä, johon kuuluu monenlaisia asioita, kuten:

Etsin aikaisempia tutkimuksia. Pöydälleni kertyy kirjoja, jotka ovat auki jostain kohdasta, ja sen päällä toinen kirja ja vielä kolmas. Tietokoneelleni alkaa tulla kansioita ja niiden sisään kansioita ja niiden sisään kansioita. Ne ovat tieteellisiä artikkeleita, joita olen etsinyt oman työni tueksi. Alkaa tulla tunne, että kansiorakenteeni ja järjestelmäni ei olekaan toimiva. Mihin laitoinkaan sen ja sen materiaalin?

Teen valintoja, mitä otan tähän tutkimukseeni. Tutkimuksien löytäminen on oma pitkä prosessinsa. Tutkimuksia on kymmeniä ja satoja. Mitkä valitsen tähän tutkimukseeni? Ja miksi? Mihin laittaisin helposti ne, jotka valitsen? Mitä ottaisin mukaan ja mihin laittaisin sen osan tekstistä, jota en käyttäisi tässä vaan yhteenvedossa lopuksi?

Luen englanninkielisiä tekstejä. Ja miten se tapahtuu, kun en ole mitenkään erinomainen englanninkielessä? Luen johdannon ja loppupäätelmät silmäillen. Jos tutkimus tuntuu kiinnostavalta, tarkistan sen sisällön GOOGLE-kääntäjässä. Kyllä. Siitä pääsee perille, onko siinä jotain kiinnostavaa, ja jos on, teen tarkemman käännöksen käsityönä.

Kirjoitan tekstiä. Miten tieteellisesti merkittiinkään jotkut yksityiskohdat? Olen kirjoittanut viimeksi 14 vuotta sitten tällaista tekstiä. Mitkä olivatkaan ne tieteessä käytetyt tyylit; ei liian väittävää, mutta ei liian mitään sanomatontakaan. Mitä voi edes väittää? Kirjoitan ensin pitkästi, sitten alan lyhennellä. Muistan, että eräällä Itä-Suomen yliopiston järjestämällä luennolla huippututkija sanoi: Väitöskirjan kirjoittaminen on: kirjoittamista!

Käymme tekstejä läpi kahden minua ohjaavan tutkijan kanssa. TIEDÄN, millaiseen lopputulokseen pitäisi päästä, mutta en osaa. Minulla on tunne, että tutkin jonkin eläimen osaa, mutta en tiedä, mikä se eläin on. Tällaista kolmen hengen sisältökeskustelua kutsutaan tutkijatriangulaatioksi. Minun pitäisi itse oivaltaa asioita, mutta joudun jumiin. Sain tällaisia tuloksia, mutta mitä sitten? Keskustelun jälkeen pääsen taas ulos ja jatkan kirjoittamista ja saan taas veturin liikkeelle.

Saan tehtäväksi etsiä kansainvälistä lehteä, johon juttu laitettaisiin. Saan kannustusta, että tästä tulee hyvä juttu. Löydän lehtiä ja luen niiden tarkkoja määräyksiä. Kaikki on määrätty pilkuntarkkaan, ja vieläpä niin, että eri lehdissä on erilaisia sääntöjä. Kuinka paljon saa olla tekstiä? Millä kirjasimilla kirjoitettu? Lähteet merkitään eri tavalla eri lehdissä. Mikä on lehden painopiste? Minulle kerrotaan, että ei ole varmaa, ottaako lehti jutun. Ei ole varmaa, koska saan tietää, ottaako. Yhtäaikaa ei voi lähettää kuin yhteen lehteen. Kuinka kauan tässä siis voi mennä?

Turhaudun. Ei tästä tule mitään. En ole artikkeli-ihminen. En ole tarkka! Halusin tehdä tätä hiljalleen iloisena. Mitä tämä on, rasittavaa! Yritän vierittää syyn järjestelmälle. Ihan älytön järjestelmä, että pitää... Ja taas tulee jokin kohta, joka nostaa ylös. Tutkijaryhmän tapaaminen Oodissa huomenna. Vertaistukea. Jotkut heistä ovat jo ihan lähellä päämäärää. Arvaan, että he sanovat, kyllä se siitä. Turhautuminen kuuluu asiaan! Ja sitten he antavat hyviä vinkkejä, miten edetä.

Olin suunnitellut, että huhtikuun lopussa artikkeli on valmis. Se oli hyvä suunnitelma. Usein, kun ennen vanhaan lähdin mökille 750 km:n päähän, päätin lähteä seitsemältä. Näin tulin lähteneeksi niinkin aikaisin kuin kahdeksalta. Tiedän, että tässä on sama juttu edessä kuin mökkireissuilla. Ei kannata ajatella, että 8 tuntia 37 minuuttia. Jaoin matkan osiin. Juvalla olin ajanut melkein kolmasosan matkasta!

En ole vielä Juvalla!

18.1. 2019 tutkijan vuosi: Edessäni on tyhjä sivu

Minulta on kysytty, miten tämä väitöskirjan tutkimushomma oikein menee. Tässä on lyhyt selostus siitä.

Tutkimus etenee siten, että ensin tehdään tutkimussuunnitelma, jonka perusteella yliopisto päättää, saako henkilö jatko-opintoihin oikeuden. Edellinen tutkimus (gradu, eli maisterin lopputyö) pitää olla suoritettu tietyin arvosanoin, että voi tätä edes anoa. Runsas vuosi sitten tein kaksi kuukautta suunnitelmaa. Siitä tuli monisivuinen ja perusteellinen. Jälkeenpäin huomasin, miten tärkeää oli tehdä se perusteellisesti. Käytin koko vuoden ajan sen sisältöä esitellessäni tutkimukseni perusteita erilaisille yleisöille.

Viime vuoden aikana hankin tutkimusmateriaalia. Hankin tutkimuslupia, mikä oli valtava prosessi. Myös päiväkodin henkilökunta pyysi perheitä ja lapsilta lupia etnografiseen tutkimukseen. Videoin, istuin seurailemassa lasten arkea, päiväkodin väki keräsi lasten juttuja, opiskelijat keräsivät lasten juttuja ja tein pari kyselyä.

Sen lisäksi kävin muutamassa kasvatusalan seminaarissa esittelemässä omia tutkimusajatuksiani ja kuuntelemassa muiden tutkimuksia. Opiskelin muutaman opintoviikon tutkimusfilosofiaa, tutkimuksen kirjoittamista ja tutkimusetiikkaa. Olin tutkijoiden ryhmässä, jossa vuorollaan esiteltiin omia tutkimuksia. Kaikki nämä etäopintoina.

Nyt on aika koota viime vuoden satoa yhteen.

Alussa ajattelin, että tekisin ns. monografian eli yhden väitöskirjan, joka etenee vaihe vaiheelta ja lopulta on yksi iso kooste. Kuitenkin tänä päivänä tutkimusta tehdään niin, että halutaan jakaa tutkimuksen tuloksia jo aikaisemmin ja jakaa niitä mahdollisimman laajalle. Väitöskirja voi koostua neljästä osasta, eli kirjoitetaan artikkeleita erilaisiin lehtiin ja julkaisuihin. Tähän minäkin sitten olen päätynyt. Ensimmäinen artikkeli on nyt syntymässä.

Eilen kävimme kahden ohjaajani kanssa skype-keskustelua, jossa kaavailimme ensimmäisen artikkelini sisältöä. Tapana on, että artikkelissa on mukana myös muita, kokeneita tieteen tekijöitä, mutta päätehtävä on minulla. Aika näyttää, mihin tämä tutkimukseni lähetetään ja millä kielellä. Suomi on vahvin, mutta nykyään ei ole mikään ongelma englannistaa tekstiä. Oma juttunsa on sitten se, meneekö artikkeli koneiston läpi, julkaistaanko sitä ja koska. Olen optimisti siinäkin asiassa. Onhan tässä loppuelämä aikaa.

Puhutaan tyhjän paperin kammosta. Minulla ei sellaista ole. Olen innostunut. Seuraavaksi ryhdyn lukemaan samasta aiheesta tehtyjä tutkimuksia, analysoin ja vertaan omia löytöjäni ja löydän jotakin merkittävää, uutta. Olen laittanut itselleni takarajan huhtikuuhun. Silloin artikkeli on valmis. Toivotan onnea ja intoa itselleni. Kun artikkeli on julkaistu, olen valmis julkaisemaan ne tulokset myös täällä Haha-sivustolla. Ja tutkimus jatkuu taas, uudesta näkökulmasta.

14.12.2018 Hattaran satu

Teen etnografista tutkimusta ja joskus ehdin olla vain tunnin pari lasten parissa päiväkodissa. En arvostele ketään, tutkin ilmiötä nimeltä huumori.

Aamulla 5-vuotias tyttö ja 2-vuotias poika kysyvät, kuka minä olen. Sanon, että olen huumorin tutkija. Tiedättekö, mitä on huumori? Ei tiedetä. No se on vähän sama kuin hassuttelu. Sen jälkeen molemmat tekevät ilmeitä ja tyttö sanoo: "Tää on ilveilyä". Olen käynyt täällä aiemminkin, muistatteko. "Joo, kai me muistetaan", vähän epävarmaa nyökytystä. Sen jälkeen minut viedään silmät kiinni eteiseen. Nyt saat avata silmät! Olen tonttumetsän edessä. Lapset muistavat kaikki tontut, kuka oli tehnyt minkäkin. He esittelevät minulle kaiken, mitä ovat tehneet päiväkodissa. Ylpeinä, täynnä intoa ja tarmoa.

Kolme iloista tyttöä leikkivät kissoja. He tulevat vuoron perään luokseni ja silitän heitä päästä. Olen tavannut heidät vain kerran pari satunnaisesti, ja tänään yhteys ja luottamus on syntynyt minuuteissa. Minulle on jo ehditty tehdä kaksi sydäntä ja yksi tonttu. "Tää on sulle". Ja ohjeet: "Voit laittaa tähän reijän ja laittaa tän sitten roikkumaan olohuoneen lampusta."

Kertokaa minulle jokin hassu satu, sanon kissoja leikkiville tytöille. Joooo!

"Hattaran satu

Tikkari, jolla oli jalat, sen nimi oli hattala. Se pysty muuttuun minkälaiseks eläimeks vaan, pöörröseks! (Naurua). Sillä oli kaverina jätski. Ja sitten sen jätskin nimi oli koira. (naurua) Ja sen toisen, vielä oli yksi ystävä, Suku. Ja hänen lempiruoka oli muusi ja nakit. Ja sitten vielä, että äiti oli huolestunut, että missä ne oli. Ja sitten se näki supersankarin, joka pelasti ne laavasta. Ja sitten ne toi ne lapset äidin luo. Loppu."

Koko sadun ajan tytöt hyppivät ja pomppivat ympäriinsä ja nauravat ja kihertävät omille jutuilleen. Myöhemmin näen pöydän ääressä kirjoittaessani, että kissaryhmä lähestyy minua hiipien. En ole huomaavinani. Yhtäkkiä tunnen pöydän alla jaloissani kutittelua. Pelästyn, hui, mikä siellä on! Kissoja! Mikä onnellinen nauru ja kikatus kuuluu pöydän alta.

6.12.2018 Kun sieltä alkaa tulla sellainen vekkuli ilme

Onko pienellä puhumattomalla lapsella huumorintajua? Riippuu siitä, miten huumorintaju määritellään. Esimerkiksi määritelmän "huumorintaju vaatii monimutkaista aivotoimintaa, verbaalista kykyä, havaitsemista ja muistia" mukaan voisi ajatella, että alle kolmevuotiaalla ei olisi tällaista kykyä. Jos huumorintaju määritellään "vuorovaikutuksen muodoksi, jonka tarkoituksena on saada toinen nauramaan", asia on jo aivan toinen. Jo pienellä lapsella on tällaista tajua.

Tasavallan presidentiltä Sauli Niinistöltä kysyttiin Itsenäisyyspäivän haastattelussa parhaita hetkiä vajaan vuoden ikäisen Aaro-vauvan kanssa: " Kun sieltä alkaa tulla sellainen vekkuli ilme, että huomasitkos, mitä minä aion tehdä. Se kyllä lämmittää aika lailla." Tässä on jo huumorin siementä, ilman muuta. Samalla näimme, miten Niinistö vaimonsa kera kuljeskeli huoneesta toiseen lämmittämässä tunnelmaa veteraanien kanssa, kuinkas muuten kuin käyttäen huumoria. Siellä naurettiin monta kertaa.

Huumori on parhaimmillaan hyväksyvää yhteyttä. Se kyllä lämmittää aika lailla.

12.11.2018. Sen näkee silmistä

Olen käynyt läpi jokaisen kolmen päiväkotiryhmän videoinnit, omat havaintopäiväkirjat, kasvattajien keräämät havainnot ja somessa jaetun kyselyn tulokset. Esittelen tuloksia kasvatustieteen päivillä perjantaina Tampereella.

Missä lapset luovat huumoria? Missä syntyy mukavia hetkiä toisten lasten kanssa tai aikuisten ja lasten kanssa? Milloin huumori kukkii? Tähän tulee miettimistauko.....

--------

Huumoria syntyy siellä, missä pysähdytään paikoilleen. Esimerkiksi ruokapöydässä, jonossa ja illalla nukkumaan mennessä. Kun ruoka ei maistu, tekee mieli alkaa jutella kaverin kanssa. Silloin alkaa löytyä kivoja juttuja jaettavaksi ja jopa aivan pienet etsivät katseellaan toista pientä yhtymään johonkin hassuun. Päiväkotipäivään mahtuu monta odotushetkeä. Ulos mennessä odotetaan eteisessä, joskus aika kauankin. Silloin on mukavaa keksiä kaikkea kivaa kaverin kanssa. Kyselyssä moni kertoi, miten lapsen kanssa oli hauskuteltu ennen nukkumaanmenoa joko oman vanhemman kanssa tai isoäidin tai hoitajan kanssa. Pysähtyminen lapsen kanssa on tärkeää sekä lapselle että aikuiselle.

Milloin lapsi kutsuu huumoriin? Eräs kyselyyni vastannut kasvattaja sanoi: Sen näkee silmistä. Seuraa lapsen silmiä. Pysähdy katsomaan hänen touhujaan, kuuntele hänen juttujaan.

Yleisökyselyssä huumoria pidettiin tärkeänä osana kasvatusta, vaikka noin 40% ei ollut aiemmin lukenut tai kuullut lasten huumorista teorioita. Tämä innostaa jatkamaan tiedon jakamista. Kiitos kaikille, jota vastasitte kyselyyn, sain paljon ideoita ja ajatuksia tutkimuksen jatkoa varten.

Tässä muutamia kasvattajien mielipiteitä huumorista alle kouluikäisten kanssa:

Alle 6-vuotiaiden huumori on aitoa ja se tulee suoraan luista ja ytimistä.

Lapsi kertoo vitsin ja vaikka toiset eivät ymmärrä, nauravat. Hauskoja lapsia ihaillaan lapsiporukassa.

Huumori esiintyy turvallisuuden ilmapiirissä.

Monia asioita saa paremmin perille naurun ja ilon kautta.

Huumori auttaa vaikeissa tilanteissa koko elämän.

Monet ongelmalliset käytösmallit voivat ratketa huumorin kautta. Huumoria on hyvä viljellä pienten kanssa paljon, kyllä pienikin ymmärtää.

Huumorin viljely kasvattaa sosiaalista kykyä, nokkeluutta ja haastaa ajattelua. Tuo keveyttä ja iloa elämään.

Aikuiset eivät aina ymmärrä lasten huumoria ja kieltävät lapsia, älkää pelleilkö.

Tärkeää olisi lapsia opettaa myös nauramaan itselleen.

18.10.2018 Mikä huumori tekee mieli lopettaa?

Tänään, etelän syyslomien loppuvaiheessa, pienten lasten huumoria koskevaan kyselyyni on vastannut jo 120 kasvattajaa: äitejä, isiä, päiväkodin henkilökuntaa, mummoja, pappoja, kummeja ja opettajia. Lokakuun ajan voi vielä vastata. Nostan sieltä yhden yksittäisen asian yhteisesti pohdittavaksi. Kysymykseeni Millainen lasten oma huumori tekee mieli keskeyttää/lopettaa? on tullut 88 vastausta. Arvaatko, mikä oli suosituin vastaus? - - - Arvaa!

Pissa-kakka-alapää-huumori.

Maailmalla on tutkijoita, jotka ovat huomanneet tämän saman asian. He ovat myös analysoineet ja luoneet teorioita aiheesta. Pienten lasten huumorin tutkijoita ovat amerikkalainen Paul McGhee (ehkä merkittävin), kyproslainen Elina Loizou ja amerikkalainen Jennifer A. Cunningham. Varmasti vielä on paljon muitakin, mutta nämä ovat tulleet nyt itselleni vastaan. He ovat löytäneet tutkimuksissaan huumorilajeja, joita ovat: WC-huumori, pelleily, liioittelu ja slapstick-huumori (jonka suomentaisin läiskimishuumoriksi).

Suomalaisessa tutkimuksessa pyydettiin piirtämään hauskoja juttuja. Tutkimus tehtiin alakoulussa, johon osallistui 6-8-vuotiaita lapsia. Millä yritettiin naurattaa toisia? Siellä oli myös vessahuumoria: prööt! Ja pelleilyä ja liioittelua, hassuja eläimiä ja puhuvia esineitä. (Aerila ym. 2017). Aivan ihastuttavassa kirjassa, Välkkeitä, valoja ja varjoja, kerrotaan lasten itsensä tuottamasta huumorista. Lapset saivat ottaa valokuvia päiväkodissa ja 5-vuotias Miina kuvasi vessanpöntön. Se oli hauskaa, kun vesi lorisi. Ja kirjassa osa ruokapöytäkeskustelusta:

Timo: Oikeesti tämän jälkeen tulee pastillin ottaminen, sitten käydään pissalla, sitten otetaan kirja ja vasta sitten alkaa kirjan luku. Miten voi lukea, jos ei ota kirjaa?

Erkka: Miten voi käydä pissalla, jos ei oo vessaa? Mitä jos koko maailmassa ei olis muuta vessa ku päiväkodissa. Mihin sitten pissattais? Pitäis pissata housuun. (hihitystä)

Timo: Tai ulos. Tai pitäis pissata nurmikolle tai puun juureen. (hihitystä)

Kaisla: Tai lumeen. (hihitystä)

Tutkijat toteavat kirjassaan, että aikuisesta kasvattajasta lasten vessahuumori on kiusallista, koska vaikkapa ruokapöydässä eritteistä puhuminen on hyvien tapojen vastaista. (Puroila ym. 2016). Wessahuumori luokitellaan myös tiedetermein yhteiskunnallisesti kelpaamattomaksi aiheeksi.

Joensuussa tutkijoiden yössä olin laittanut pierutyynyn hienon valtaistuimen penkkiosaan. Sekä lapsista että aikuisista oli valtavan hienoa osallistua tiedeyhteisön järjestämään yhteiskunnallisesti kelpaamattomaan kokeiluun! Se oli hauskaa. Siitä on videokin nähtävänä edellisessä blogissani https://cms.hahatuulius.webnode.fi/l/mika-sinua-naurattaa/

Eräs äiti oli kirjoittanut kyselyyni erittäin oivaltavan tekstin, jonka jätän sinunkin pohdittavaksesi:

"Mielestäni lapset, joiden vanhemmat jalostavat lapsensa huumoria välttyvät paljon enemmän mm. pissa-kakka huumorilta. Uskon myös, että vaikka oma lapseni on jo pienestä pitäen ollut pilke silmäkulmassa niin huumorin käytön yleisyys perheessämme on lisännyt hänen valmiuksiaan havaita humoristisia tilanteita. Lapseni on päiväkodistakin raportoidun perusteella löytänyt humoristisia tilanteita saduista, jota heille on luettu jo paljon varhaisemmassa vaiheessa kuin ikätoverinsa. Muistelen hänen olleen n. kolme vuotias, kun ekan kerran kuulin tästä."

Mitä mieltä olet tästä avauksesta? Että lasten huumoria voi jalostaa. Minusta kysymys on erittäin mielenkiintoinen ja osuva huomio.

Muuten: Kyselyssäni toiseksi eniten ääniä sai toisten pilkkaaminen, melkein yhtä paljon. Äänekäs riehuminen ja väkivaltaa ihannoiva huumori olivat seuraavina. Näistä myöhemmin lisää.

Lähteitä:

Aerila, J-A., Laes, T. & Laes, T. 2017. Clowns and axplisions: Drawings as reflections of children`s humor. Varhaiskasvatuksen tiedelehti. (1) 2017, 108-135.

Puroila A-M., Hohti R. & Karlsson, L. 2016. Hassuja juttuja - lasten huumoria päiväkoti- ja kouluympäristössä. Teoksessa: Karlsson, L. Puroila, A-M ja Estola, E. Välkkeitä, valoja ja varjoja. Kokemuksia lasten hyvinvoinnista. Latvia:Lapset kertovat ja toimivat.

30.9. 2018 Mikä sinua naurattaa?

Joensuun yliopistolla järjestettiin tutkijoiden yö 28.9.2018, jonka tarkoituksena oli esitellä kansalaisille, mitä kaikkea voidaan yliopistossa tutkia. Oma ryhmäni lapsinäkökulmaiset tutkijat olivat omana ryhmänään ja tutkimusaiheita olivat esimerkiksi kotoutumis-hanke, koululaisten kulttuurinvaihtoa sadutuksen keinoin, miten tutkitaan lasten kanssa ja pienten lasten huumoritutkimus. Tästä näet kaikki ohjelmat: https://www.uef.fi/fi/web/tiedetapahtuma/ohjelma-joensuussa

Minun piti hahmottaa yleisölle, että tutkin huumoria. Muistin, että ihmiset nauravat toisilleen, kun kokeilevat hattuja. Yksi tutkija ehdotti, että seinälle voisi kirjoittaa, mikä naurattaa. Ystäväni sanoi, että pierutyyny on varma hauskuttaja. Näistä kokosin huumoripajan. Huumoripajassa oli peruukkeja, erilaisia hattuja, vanhoja silmälaseja, silmänaamioita, tekoviiksejä ja puhekuplia. Kokeilimme tätä etukäteen oman opiskelijaryhmäni kanssa. He tekivät myös rekvisiittaa, joka oli käytössä huumoripajassa. Tarkoitus olisi, että ihmiset voivat kuvata toisiaan hassuina persoonina. Kysyin luvan kuvan ottamiseen ja tänne nettisivuille kuvan viemiseen. Kaikki antoivat.

Halusin havainnoida, miten huumori syntyy ihmisten välillä, vaikka tämä ei olisi mikään varsinainen tutkimustilanne.

Se oli hauskaa. Jos yksi vanhempi oli yhden lapsen kanssa, oli vaikeampaa päästä alkuun. Luulen, että ujot lapset eivät ryhdy nopeasti tällaiseen puuhaan. Pitäisi vähän aikaa lämmitellä turvallisessa ympäristössä. Oli muutamia perheitä, jotka viihtyivät todella kauan naamiointimaailmassa. Eräs isä puettiin moneen kertaan eri näköiseksi ja kuvia otettiin. Eräs äiti kahden tyttärensä kanssa otti selfieitä puolisen tuntia. Naurua riitti.

Pierutyyny oli todella suosittu. Kolme poikaa keksi erilaisia tapoja, miten istumisen jälkeen tuolille olisi ilmestynyt kakka. Yksi poika meni monta kertaa tyynyn päälle ja lopulta sanoi autuas ilme kasvoillaan: "Voi, kyllä helpotti." Yksi kouluikäinen poika keksi pienen näytelmän, kuinka papukaijalle kävi, siitä alla video. Kolme tyttöä innostuivat, että tuoli oli valtaistuin. Kun vanhempi antoi lapselle aikaa hassutella, syntyi jopa pieni näytelmä. Sain luvan näiden kahden videon julkaisemiseen:

Mitä sain tietää?

Päiväkodissa voisi olisi paikka, missä voi hassutella. Kun paikka on rajattu, ei hassuttelusta olisi haittaa arkitoiminnalle. Siellä voisi olla samoja esineitä kuin tässä kokeilupajassa. Lisäksi esimerkiksi peili oli aika hauska juttu, kun sen laittaa puoleen väliin kasvoja ja tekee hassun ilmeen. Siitä on mallikuva kuvagalleriassa. Lisäksi voisi olla tietokone, jossa olisi jokin ohjelma, jossa voi tehdä hassutteluvideoita tai käsitellä kuvia. Ja mitä vielä? Lapset voisivat keksiä yhdessä lisää juttuja. Vanhemmat voisivat tulla sinne, jonakin päivänä mukana voisi olla isovanhempi tai päiväkodin johtaja.

Mitä tästä olisi hyötyä?

Nauru lisää kehossa endorfiinia, hyvänolon ainetta. Nauru on sosiaalista liimaa, se yhdistää sekä lapsia toisiinsa että lapsia ja aikuisia. Aikuisestakin voisi tulla esiin aivan uusia puolia. On tärkeää, että lapsi kokee tuottavansa iloa kasvattajalle. Entä juuri se lapsi, joka tulee negatiivisessa valossa esiin, hän voisikin tulla esiin myönteisenä ja hauskana? Ankeana päivänä voisi hassutella. Kannattaisiko kokeilla?