Mikä naurattaa?


Mitä huumori on?

Huumori on viestinnän muoto, jonka tarkoitus on naurattaa tai tehdä toinen iloiseksi.

Kunpa se olisi noin yksinkertaista.

Huumori voi näkyä myös sanoissa ilo, nauraminen, vitsikkyys, pelleileminen, hassuttelu, vitsailu.

Me emme naura samoille asioille. Toinen voi olla mielestään huvittava, mutta se ei vaan naurata. Joskus naurattaa, vaikka ei pitäisi.

Ja ikäkin vaikuttaa. Minkä ikäinen sinun mielestäsi voisi ymmärtää tämän vitsin: "Eräs mies oli salaa ampunut hirven. Hän joutui siitä vankilaan. Hänen vaimonsa tuli katsomaan häntä ja kysyi: Miten voit? Mies vastasi: Muuten hyvin, mutta on hirveä ikävä."

Ja mitä on sitten huumorintaju? Kenestä sanotaan, että "hän on sitten huumorintajuinen"? Mitä hän tekee sellaista, että naurattaa? Voiko ihan pieni lapsi olla huumorintajuinen? Huumorintajuinen vauva?

Ehkä se selviää, kun tutkitaan asiaa tarkemmin.

Huumorin kehitys alle kouluiässä

LYHYESTI: Huumorin kehitys liitetään kielen kehitykseen. Ihan pienellä lapsella ei ole vielä omaa kieltä ja hän nauraakin erilaisille hullunkurisille sattumuksille. Kaikista tutuin ihan pienen lapsen huumorileikki on kukkuu-leikki. Joku on ensin näkyvissä ja meneekin äkkiä piiloon, ja tulee taas näkyviin. Sitten nauretaan symbolien väärälle käytölle: lapsi käyttää esimerkiksi banaania puhelimena ja se on hassua. Lapset matkivat toisiaan ja hassuttelevat liikkeillä, ilmeillä ja äänillä. Tätä on aika vähän tutkittu ja nyt on aika tutkia lisää.

Puhuvat lapset leikkittelevät kielellä ja keksivät kaikkea hassua yhdessä erityisesti odotustilanteissa ja ruokapöydässä. Oletteko huomanneet? Tästä on paljon erilaisia teorioita, mutta niistä muualla. Jatketaan tutkimuksia. 

Huumorin lajit lapsilla

Mikä tulee ensimmäisenä mieleen, kun kysytään: mille lapset nauravat?

Pissa-kakka-pieru.

Yllättävät yhdistelmät, rajojen rikkomiset ja absurdit jutut naurattavat. Pellejutut ja naaman vääntelyt naurattavat. Hassut sanat ja lorut naurattavat. Siansaksan puhuminen naurattaa. Liikuntaleikeissä hyppelyt ja äkkikäännökset ja kaatumiset naurattaa.

Lasten saduissa toisto on hauskaa: plötsis, plötsis, plötsis, plötsis...

Tämä on lasten huumoria. Ja mitä vielä?

Sisäänmarssi

Kuvaukseni päiväkodin ruokailusta kirjoittajakurssilla vuonna 1996

Tutkimuksessani juuri näissä tilanteissa lapset käyttävät paljon huumoria: pukeminen ja riisuminen, ruokailu, odottaminen.

Tämä hetki päivästä venyy kuin sinfonian ulkoa opitut osat, jotka haluaisi ohittaa, mutta orkesteri soittaa kaiken. Otetaan andante cantabile, rauhallisesti ja laulavasti, pyydän. 

Sisään marssivat ruskeankuraiset, nihkeät, lapsenhieltä haisevat kukkaposkiset lapset, joiden hiukset ovat liiskaantuneet myssyn alla. Kaikki puhuvat yhtäaikaa kuin kaataisi vettä suuresta kannusta, monesta kannusta yhtä aikaa erilaisiin astioihini. Astiat täyttyvät nopeasti, ne loiskuvat yli laitojen pitkin lattioita ja talo täyttyy puheen lotinasta, joska ei tule loppua ennen kuin joku huutaa: " Hiljaa!" 

Se on kuin hetkeksi säikäyttäisi kaatajan, mutta pian sitä suuremmalla voimalla lotina jatkuu. Vaatteet lentävät, eksyvät, löytyvät, puuttuvat, menevät väärään paikkaan, jäävät päälle eivätkä lähde pois. Lattiasta puolen metrin korkeudella on myrsky ja minä kuljen vetten päällä. 

Matin niskassa on hiekkaa, hikeä ja pelkoa siitä ettei koskaan pääse tossu jalassa ja kädet pestyinä perille ruokapöytään, missä odottaa paha ruoka. Petterin tiukat tossut, joihin luiset linnunsormet mahtuvat, mutta voimaa ei ole auttaa niitä jalkaan ja pitää odottaa, odottaa, että ope tulee ja työntää paksun sormensa tossun ja kantapään väliin ja auttaa jalan sinne, mistä se tunnin päästä taas vapautetaan. 

Naurunhyrskähdykset, supatus ja julkinen vastaanpaneminen, puristetut nyrkit, joissa ei ole kuin toivo päästä vapaaksi kellotaulun orjuudesta: tyttötrio siellä ilakoi puna-sini-vihreissä suojapuvuissaan kuin ilveillen tyhjälle näyttämölle.

Kukaan ei huomaa, että Iiro jää seisomaan paikoilleen. Vaaleanvihreä jana kulkee hitaasti pitkän matkan alamäkeä, siirtyilee kuhmuraisen muovimaton oikkujen mukaan, kunnes pysähtyy ja joku huomaa: "Joku on kussu lattialle!" Alkaa forte fortissimo. Ilveilijät kuoriutuvat nopeasti vaatteistaan ja ruokapöytä täyttyy ammollaan olevista suista. Ope nostaa Iiron hellästi syliinsä. Iiron kohtalo pysähdyttää äkisti kaikki ja näyttämö hiljenee. Vasta, kun kaikki ovat ruuan jälkeen vaakatasossa omien pikku peittojen alla, alkaa andante cantabile. Ja minä pääsen päiväkahville. (Tuula Stenius 1996)