Olenko tietokirjailija?
Kun aloitin tämän blogin 2018, ajatuksenani oli, että joku lukija rohkaistuu tekemään niitä asioita, jotka itsestä tuntuvat mielekkäiltä, hyödyllisiltä ja omilta. Eikä jättäisi tekemättä mitään esimerkiksi siksi, että on liian vanha tai nuori tai on huonot perintötekijät tai ei saa kannustusta, vaikka itseä kannustaisi ja innostaisi. Nyt olen siinä vaiheessa, että yhä touhuan, vaikka ensi vuonna täytän 70. Se ei tunnu miltään. Just niin kuin filosofi Timo Airaksinen sanoi: vanhuus tuntuu vain tuolilta noustessa ja peiliin katsoessa. Olen koko elämäni ollut kirjoittaja ja puhuja. Sitä jatkan niin kauan kuin pystyn.
Ensimmäinen tietoteoksen kirjoitin Liisa Karlssonin kanssa, kun olin töissä Mannerheimin Lastensuojeluliitossa. Seikkailu osallisuuteen käsitteli esimerkkejä, miten tehdään asioita yhdessä erilaisissa lapsiryhmissä. Tekoprosessi oli ehkä melko tyypillinen, jossa tekstiä käytiin läpi usean eri ihmisen mieltymyksiä ja näkökulmia seuraten ja korjaillen moneen kertaan. Eli aika raskasta.
Sitten lähdin opiskelemaan ja tein kandin opinnäytteen, sitten maisterin. Tässä vaiheessa olin jo lähes viisikymmpinen. Sitten alkoi väitöskirjan artikkelit, 4 kappaletta. Sitten väitöskirjan yhteenveto. Kaikki nämä vertaisarviointiprosessissa roikkuivat milloin mistäkin syystä viikko ja kuukausikaupalla. Itse ei voinut vaikuttaa kuin viiveellä asioihin. Eli aika raskasta.
Jossain välissä kirjoitin isäni ja äitini elämäkerrat: Minä olen Stenius ja Vehmaan Kerttu. Siinä oli suurta nautintoa ja tutkijan aseman harjoittelua. Eli erittäin mukavaa ja hyödyllistä.
Väitöksen jälkeen olen ollut enimmäkseen tieteellisten artikkeleiden toisena tai kolmantena kirjoittajana. Vertaisarviontiprosessien aikataulut ja korjausvaatimukset ovat olleet minulle tavallaan yhdentekeviä, koska en ollut enää päällikkö. Toin kirjoitukseen vain oman osaamiseni ja se oli yleensä helppoa ja hauskaa. Eli aika mukiinmenevää.
Sitten kirjoitin Naurunaperot ja Sanna Seetri kuvitti. Aikaa annettiin hulppeasti lähes vuosi, joka tuntui liian paljolta. Aineisto oli periaatteessa kasassa, sillä olin kerännyt koko prosessin ajan lasten huumoriharjoittelun esimerkkejä, ne piti vain saada kokoon. Sanna kuvitti aivan upealla ammattitaidolla. Kustannustoimittajan korjausehdotukset olivat ihan hyviä. Toimintakortit ilmestyivät ajallaan ja niitä myytiin heti paljon. Eli mukava projekti. Myynti jatkuu.
Olen luennoinut kahdeksan vuoden ajan kymmenissä eri paikoissa ja täydentänyt osaamistani aina sen mukaan, mihin olen ollut menossa. Valokeila on voinut olla lapsissa, nuorissa, hoitotyön ammattilaisissa tai ikäihmisissä. Etsin tutkimuksia ja nautin siitä. Sitten päätin laittaa nämä tiedot kansiin ja kirjoitin kirjan Naurua ja realiteettia. Se oli aivan ihanaa, koska kukaan ei määritellyt mitään puolestani. Itse valitsemani esilukijat kommentoivat upeasti ja kuvittaja tajusi heti minun juttuni. Suomalaisen huumorimaailman suurin tähti huumorin filosofian dosentti Jarno Hietalahti luki kirjan sisällön ja kommentoi, jos oli jotain virheellistä (ei muuten ollut, vain pari lisäystä tuli). Hän antoi hienon arvion kirjastani. Bookcoverin taittaja taittoi todella oivaltaen selkeän ja hauskan luettavan tekstin ja painatus tuli viikon etuajassa.
En tiedä pieneneekö seuraava kirja, kun katsoo tuota kuvaa. Haha.
Päätin liittyä tietokirjailijoihin ja anoin jäsenyyttä. Sinne piti luetella kaikki tietokirjallisuus: kuvan kirjat sekä olen kirjoittanut tai ollut mukana 14 vertaisarvioidussa artikkelissa. Pääsin jäseneksi ja olen tietokirjailja. Nyt olen hyödyntänyt heidän koulutuksiaan ja tietoaan: Suomen tietokirjalijat.