Koulumaistuminen vai koulun maistuminen

13.5.2025 julkaistiin Lapsibarometri, jossa oli kysytty yli 400 lapselta ajatuksia esikoulusta. Olin itse kirjoittajana julkaisussa ja myös pidin lyhyen esitelmän aiheestani julkaisutilaisuudessa, joka järjestettiin verkossa. Illaksi minua oli pyydetty MTV 3:n Viiden jälkeen ohjelmaan. Valmistauduin siihen perusteellisesti lukemalla barometrin kannesta kanteen ja kokeilin viittä eri puseroa, joka sopisi teeveehen. Julkaisussa mukana olleet Terhi Tuukkanen ja Pekka Mertala olivat Huomenta Suomi -ohjelmassa kertomassa jo ajatuksiaan, jotka nekin katselin silmällä pitäen tulevaa omaa esiintymistäni, vaatteita myöten. 

Kun sitten olin elämäni ensimmäistä kertaa teeveessä, kaikki valmistautuminen tiivistyi noin 7 minuutin pituiseen keskusteluun Ripsa Koskinen-Papusen kanssa. Olin saanut viestinnän asiantuntijan neuvon, että jos haluat erityisesti sanoa jotakin eikä sitä kysytä, ymppää se johonkin vastaukseesi. Arvaa minkä ymppäsin?Kaikkia ennalta arvioituja kysymyksiä ei kysytty ja pari muuta kysyttiin, johon en ollut valmistunut. Hyvinhän se meni, katso täältä. 

Tässä asioita, jotka jäivät sanomatta ja joita olin pyöritellyt mielessäni päiviä:

Jos olisin esikoulunopettaja tai päiväkodin johtaja, tekisin nyt nämä lapsibarometrin kysymykset omalle porukalleni. Usein saatamme olettaa asioita, mutta lapsilta kannattaa kysyä ja havainnoida heidän reaktioitaan myös. Ja vastausten jälkeen kannattaa ottaa lapset mukaan muutosprosessiin, jos tarpeen.

Mä en oo enää päiväkodissa vaan esikoulussa! Millaisen kuvan me aikuiset luomme esikoulusta? Kun kysyin kerran 6-vuotiailta, että menettekö huomenna päiväkotiin, he kuorossa vastasivat: no ei, vaan me mennään eskariin! (vaikka rakennus oli sama). Eskarivuoteen aletaan valmistautua repuilla ja penaaleilla sun muilla oppimistarvikkeilla. EsiKOULU ja EsiOPETUS suuntaavat ajatuksia koulumaisuuteen. Se on kuin päiväkodista askel ylemmäksi. Ja myös aikuiset voivat luoda paineita lapsille: mitä olet OPPINUT päiväkodissa, oletko OPPINUT lukemaan, hienoa! Ja niinpä sitten eskareissa tehdään työtä käskettyä ja täytetään päivät erilaisilla, ehkä leikinomaisilla, oppimistehtävillä. Ja nyt lapset kertovat barometrin vastauksissa, että tehtäviä ja oppimista on liikaa! Lapset haluavatkin leikkiä ja pelata, koska se on kuitenkin ominaisin tapa ottaa elämä haltuun. 

Koulumaistuminen vai koulu maistuminen? Kertooko se myös jotain koulustamme ja asenteestamme kouluun, että puhutaan koulumaistumisesta negatiiviseen sävyyn. Että siitä se pänttääminen nyt alkaa sitten! Miksi leikki ei kuuluisi myös kouluun? Onko leikki jotain sellaista, että kun ei enää leiki, on kehittynyt isommaksi ja fiksummaksi? Nyt alkaa kova elämä, poikaseni, tyttöseni, koulutie! Entä jos koulu maistuisi? Jos ero esikoulun ja koulun välillä olisi hiuksenhienompi? Edelleen sadut, omaehtoinen leikki, yhdessä tehdyt projektit ja toiminnat perustuisivat leikkiin. Niin eskariin kuin tokaluokalle voisi tuoda omia leluja ja pelejä. Koulu maistuisi. Ja tutkittuja pedagogiikkoja löytyy vaikka kuinka paljon ammattilaisille. 

Kiusaamiseen puuttuminen vai hyvän yhteisön rakentaminen? Ryhmätyö on haastavaa lapsille ja aikuisille. Kun kaikki kokevat olevansa osallisia, ei tarvitse jonkun yhden puuttua mihinkään, vaan toiminta on yhdessä rakennettua. Olen saanut seurata tällaisen ryhmän toimintaa, jossa tehtiin asioita yhdessä lasten kanssa. Tämän ryhmän lapset suunnittelivat itse, miten lepohetki on kaikille miellyttävä (sai valita itse patjan paikan, sijata vuoteensa ja ottaa kaksi kirjaa tai lelua). Kaikki olivat tyytyväisiä. Pojat tekivät yhdessä taisteluleikkisäännöt yhdessä aikuisen kanssa. Ei saa vetää nyrkillä naamaan, saa kutittaa ja jahdata. Säännöt kirjoitettiin porukalla paperille ja nostettiin seinälle. Weckströmin Elinan tutkimuksessa esitetään 4-8-vuotiaiden lasten ajatukset siitä, milloin he kokevat kuuluvansa joukkoon (=osallisuus):

Tutut ihmiset tulivat esille myös Lapsibarometrin tuloksissa, ihana aikuinen on tuttu. Kaikkien osallistujien huomioiminen tapahtuu parhaiten pienryhmissä. Isoissa ryhmissä rohkeat ja verbaaliset lapset ja opettaja ovat äänessä ja istunnot ovat pidempiä. Kiireettömyys näkyy joustavina aikatauluina. Yhdenkään päiväkodin ei pitäisi olla riippuvainen mistään muusta aikataulusta kuin ruokailusta. Lapset haluavat, että on leppoisaa, on yhteistä huumoria. He haluavat yhdessä tekemistä ja myös yhdessä asioista päättämistä. Lopuksi vapaaehtoisuus, joka ei tarkoita sitä, että kukin tekee mitä haluaa. Se tarkoittaa sitä, että kun saat olla jo suunnitteluvaiheessa päättämässä asioista, se TUNTUU vapaaehtoiselta.