Käänteishäät
25.11. on väitöskirjani vuosipäivä. Se osuu samoihin aikoihin kuin vuoden pimein aika ja lasten oikeuksien viikko. Nyt oli kaksivuotispäivä. Minulla ei muita vuosipäiviä olekaan kuin oma ja koiran syntymäpäivä.
Väitöstilaisuus on käänteishäät ja erojuhla. Pukeudutaan mustiin, tullaan väitöstilaisuuteen yleisön noustessa seisomaan ja ollaan vakavia. Ei saa taputtaa eikä iloita. Eroan väitöskirjasta, jonka kanssa olen viettänyt monet hienot hetket ja myös ahdistukset kuuden vuoden ajan. Väitöstilaisuudessa käydään läpi kaikki syntyneet tulokset julkisesti. Yksi ihminen hiillostaa minua ja tarkistaa, että kaikki tuli tehtyä sääntöjen ja ohjeiden mukaan. Minä väitän. Sitten kävellään hiljaisuuden vallitessa pois ja oven takana helpotutaan.
Karonkka on helpotusjuhla, jossa ihastellaan sitä, että nyt ei ole enää pakko olla väitöskirjan kanssa, sen voi heittää halutessaan vaikka nurkkaan tai käyttää sitä hyödykseen silloin kun huvittaa. Häissä luodaan toivorikkaita katseita tulevaan, karonkassa katsellaan taaksepäin. Kerrotaan ehkä kauhutarinoita viimetippaisista artikkelin korjauksista, lehtien hylkäyksistä tai venyneistä projekteista. Siitä miten selvittiin, kaikesta huolimatta. Kiitokset ovat ylitsevuotavia puolin ja toisin. Kiitetään heitäkin, joita on vihattu ja kirottu prosessin aikana, sillä kaikki on anteeksi annettu. Vaatteetkin saavat olla jo vähän värikkäämpiä.
Vietin oman tiedeyhteisön karonkan Katajanokan vankilassa, koska oli ihanaa juhlan jälkeen päästä konkreettisesti vapauteen. Toisen karonkan pidin Helsingin aikaisille ystävilleni Pakin talossa ja kolmannen läheisille kahvila Siirissä Lempäälässä. Koska aiheeni oli lasten huumori, se näkyi myös lahjonnassa. Ohjaajani saivat patsaat, toinen karhun ja toinen J.A. Hollon rintakuvan - ja vastaväittäjä pöllön, kaikki selitysten kera. Kaikille väitöskirjani esipuheessa mainutuille olin teetättänyt taiteilja Sanna Sipillä julisteen, jossa he patsastelivat eläinten hahmossa. Hahmot löysin eläinsymbolikirjoista. Itse olin orava ja esitarkastajat olivat esimerkiksi haukka ja hiiri (hih). Äiti oli helmipöllö. Väitöskirjan kannessa esiintyvät naapurinlapset olivat yksisarvinen, bambi, apina ja nalle. He tunnistivat itsensä kuvasta, mikä oli ihmeellistä. Kun kysyin, mikä kuvan eläin haluaisit olla, 98 prosenttia halusi olla valkoinen hevonen.
Väitöskirjasta oli ja on yhä minulle paljon hyötyä, mutta enää ei tarvitse sen kanssa tapella. Olen ensimmäinen Suomessa, joka on väitellyt pienten lasten huumorista. Väitöksen jälkeen olen ollut tv-uutisissa, viiden jälkeen ohjelmassa MTV:ssä, lehtijuttuja on tehty yhteensä 6, olen kirjoittanut kaksi tiedejulkaisua ja osallistunut kuuden tiedejulkaisun kirjoittamiseen ja minua on pyydetty kouluttamaan aiheesta 29 kertaa. Niin, että kyllä se kannatti. Asia on tärkeä, sillä kenen takia teenkään tätä kaikkea? Lasten. Jo nimikin sen sanoo: TuuLASTENius.
