Kannattiko tehdä väitöskirja?
Tutkijan pyydetään kirjoittamaan tutkijan päiväkirjaa myös muusta kuin itse tutkimuksesta. Kirjoitin säännöllisesti. Tässä on ensimmäiset rivit reilut yhdeksän vuotta sitten:
"Vietin syntymäpäiviäni oikein toden teolla. Täytin 60. Koska olen dokumentaristi, ryhdyin kaivelemaan vanhoja valokuvia ja hahmottamaan elämääni. Tein ensin powerpoint-tyyppistä janaa, jonka päätin supistaa ideaan "kuusi kuvaa elämästäni". Se paisui kamalan pitkäksi. Vuodet vilisivät silmissäni ja olin pienessä flow-tilassa niitä vuosia seuratessani.
Sitten muistin, että onhan minulla iMovie ja taito tehdä liikkuvaa kuvaa. Loppujen lopuksi tiivistin elämäni alle neljään minuuttiin. Siihen tuli hauska rinnastus niihin lyhennettyihin esityksiin, joita liikkui Facebookissa: Chydenius, Snellmann, Kalevala kahdessa minuutissa. En sentään kahteen minuuttiin halunnut mahtua.
Videosta tuli hyvä. Olin tyytyväinen siihen, että otin elämästäni vain parhaat palat. Jätin kaikki lapsuuden tragediat taakseni, nostin myönteiset. En selitellyt mitään. Esittelin videoni sukulaisille, työpaikalla ja kaverisynttäreillä sekä naapureilleni kotonani.
Monta kertaa kelattuani omaa tekstiäni, alkoi mieleeni pyrkiä eräs kohta: "Tuula Stenius pitää tavoitteista. Hän haaveili ylioppilaslakista vappuisin ja hän kirjoittikin ylioppilaaksi 24-vuotiaana" ja toinen kohta kuuluu näin: "Hän valmistui kasvatustieteen maisteriksi 49-vuotiaana, mutta päällään hän oppi seisomaan vain tukea vasten."
Kävin eräässä päiväkodissa ja siellä lastenhoitaja esitteli minulle kirjaa, jonka oli kirjoittanut joku minulle tuntematon Liisa Ahonen. Aiheena oli haastavat lapset. Lastenhoitaja oli intoa täynnä, kun hän kertoi, miten paljon hän on saanut siitä kirjasta ideoita vaikeisiin tilanteisiin. Katsoin nopeasti etusivuja ja huomasin, että tämä Liisa oli väitellyt aiheesta ja nyt tehnyt siitä kirjan. Aivan, väitellyt ihminen saa jalansijaa varhaiskasvatuksessa, jos aihe on kiinnostava.
Niin, olisiko minulla vielä jotain tavoitetta? Olen myöhään kukkivaa lajia, olen syysleimu tai päivänkakkara, joka aloittaa parhaan kukintakauden vasta myöhäisellä kesällä tai jopa vasta syksyllä. Mitäpä, jos alkaisin tutkia jotakin oman alani juttua? Mitä jos aloittaisin vielä väitöskirjan tekemisen? Ennen kuin täytän 70 vuotta, olisin väitellyt. Saisin mielenkiintoista tekemistä, ehkä tutkimusaiheen, joka antaisi minulle töitä sillä alueella, missä olen parhaimmillani: innostamisessa ja luennoimisessa."
Käsikirjoittaja ja kirjailija Katri Manninen piti näihin aikoihin netissä Päivän teoria -videopätkiä, joista eräs vaikutti päätöksiini. Hän sanoin jotenkin näin: "Ajattele 10 vuotta taaksepäin, mitä kaikkea elämässäsi on tapahtunut. Ja sitten, tee jokin tavoite, jonka aiot saavuttaa, vaikka 5 vuoden päähän. Ehdit oppia soittamaan uutta soitinta, ehdit opiskella uuden ammatin ja vaikka mitä." Ajattelin 10 vuotta taaksepäin ja sinne mahtui valtava määrä asioita. Niinpä ostin sellon ja aloin tehdä väitöskirjaa. Aiheeksi valikoitu aihe, josta en tiennyt juuri mitään: lasten huumori.
Väittelin kuuden vuoden päästä marraskuussa 2023. Sen jälkeen olen ollut kirjoittajana yksin ja muiden kanssa kymmenessä tieteelliseksi luokitellussa artikkelissa. Olen haastatellut väitöskirjantekijöitä podcastissa 18 ohjelman verran. Olen ollut Ylen pääuutislähetyksessä ja MTV:n viiden jälkeen ohjelmassa 7 minuutin ajan puhumassa lasten huumorista. Pääsin Ylen radion Tiedeykköseen puoleksi tunniksi. Minusta/aiheestani on tehty Hesariin kaksi juttua ja useisiin muihin lehtiin. Olen luennoinut ympäri Suomea kymmeniä kertoja. Olen kirjoittanut Naurunaperot -toimintakortit, jossa on 141 huumori-ideaa ja 30-sivuinen ohjekirja. Samaan aikaan olen jatkanut kaikenikäisten huumorin tutkimusta ja käynyt puhumassa myös ikäihmisten tilaisuuksissa ja koulutuksissa. Niin kutkuttavan mukavaa hommaa!
Ajelin Poriin viime lauantaina varhaiskasvatuksen koulutustilaisuuteen pitämään tunnin huumoriluennon. Keskusteluissa luennon jälkeen osallistujat kertoivat, mitä oivalluksia olivat saaneet arjen käytäntöihin. Jotkut olivat ihan innoissaan! Havahduin siihen, että elän nyt haavettani. Tutkimisen lisäksi tiedon välittäminen on tärkeää. Kirjoitin ensimmäisen artikkelini englanniksi, vaikka en edes osaa englantia. Sitä on ladattu yli 10 000 kertaa. Mutta mitä hyötyä siitä on, jos sen sisältö ei koskaan tavoita niitä, joita se koskee? Mitä hyötyä on tieteestä, jos se ei muuta maailmaa?
Kun katson sitä neljän minuutin videota elämästäni, ymmärrän, että se ei ollut vain kuva menneestä. Se oli suunta tulevaan. Väitöskirja ei ollut päätepiste, vaan kukinta. Myöhäinen, ehkä – mutta sitäkin voimakkaampi. Ja jos jotain olen oppinut, niin tämän: tieto on arvokasta vasta silloin, kun se jaetaan.
Siksi kannatti väitellä.
Ja siksi jatkan (enhän ole vielä edes seitsemääkymmentä).