Odotuskoukussa

01.08.2020

Eräänä mökkikesänä odotin vieraita. Vieraat sanoivat, että 50 ja 50 on mahdollista, että he tulevat. Jäin odotuskoukkuun. Ryhdyin tekemään kaikenlaista siivoustyötä, pesin jopa saunanlauteet. Tuuletin petivaatteita, suunnittelin tarjottavia, kävin mustikoita poimimassa piirakkaa varten ja kuvittelin valmiiksi katetun pöydän mielessäni. Otin jopa vieraskirjan esille, ettei se unohdu. Valmistauduin! Välillä muistutin itseäni siitä, että mahdollisuudet olivat tasan, kunnes sain puhelun, jonka jälkeen vieraiden tulo alkoi tuntua 80 prosenttiselta. Vieraiden tulemiseen vaikutti monen ihmisen asiat, jotka ratkeaisivat asia kerrallaan. Lähetin sitten viestin, jossa tiedustelin tilannetta. Heti sen jälkeen kaduin, että olin liian hätäinen. Jos äidille kertoo jotain keskeneräistä, alkaa hän valmistaa karjalanpaistia varmuuden vuoksi. Olenko siis siinä pisteessä? Alitajuisesti ajauduin tyhjiöön, enkä enää osannut tehdäkään mitään, vain odottaa. Lopulta sain viestin, että he eivät tule. Se oli pettymyksen lisäksi helpotus, koska pääsin irti koukusta.

Odotuskoukun prosessi on tämä: odottaja yrittää olla niin kuin ei odottaisi, tekee kaikenlaista vimmatusti. Sen jälkeen tekee tarkistuksia. Sen jälkeen odottaa vimmatusti. Kadehdin niitä ihmisiä, jotka eivät tähän koukkuun joudu. He unohtavat jopa jonkin tärkeän päivämäärän ja kellonajan ja kun hetki koittaa, he yllättyvät! "Voi, minulla on vielä pullat uunissa." "Ai niin, en muistanutkaan, että kauan odotettu uusi jääkaappi tulee tänään."

Olen joutunut odotuskoukkuun väitöskirjan kanssa monta kertaa. Olen kirjoittanut hyvän tekstin ja lähettänyt sen ohjaajilleni. Tiedän, että he eivät ole sormet näppäimistöllä pitkään aikaan. Yritän häivyttää asian mielestäni ja touhuan kaikenlaista. Sitten katson vaivihkaa sähköpostia. Ei mitään. Jos minulla ei ole mitään kiireitä, tämä toistuu. Sähköpostin voi katsoa puhelimesta jopa autoa ajaessa yhdellä sormen painalluksella. Toinen ohjaaja on nopea, kiitos siitä. Mutta kun on kysymys kansainvälisen lehden prosessista, joka kestää vuoden, odotuskoukku asettuu alitajuntaan ja muhii siellä. Jokainen kerta sähköpostin avaaminen sisältää alitajuisesti toivon, että olisi tullut tieto siitä, että "artikkelinne julkaistaan seuraavassa numerossa..."

Olen odottanut koko elämäni ajan jotain. Pääsenkö opiskelemaan, minkä arvosanan saan, saanko veronpalautuksia Ruotsin kesätöistä, koska uusi sohva tulee, soittaako HÄN, pääsenkö koskaan tuonne museoon tästä jonosta ja saanko koskaan ruokaa linjastosta? Koska posti tuo tilaamani kirjan tai tilaamani shampoot Lontoosta, se oli viimeisin odotukseni, joka täytti alitajuntani. Onko tämä temperamenttia vai ympäristöstä opittua? Onko minulla mahdollisesti neurobiologinen syy tähän, tarkkaavaisuushäiriö? Odotushäiriö? Jos tämä on opittua, olisi mahdollista myös oppia toisin. Onko kysymys kärsimättömyydestä, siitä että haluaisin olla jo perillä, en jaksa odottaa. Vai onko kysymys siitä, että haluan hallita tilanteita, välttää stressiä valmistautumalla? No, stressihän tuossa tulee kuitenkin. Haluanko olla valmistautunut kaikkeen, ettei tulisi yllätyksiä? Onko vain niin, että minulla ei ole tarpeeksi tekemistä, että minulla on aikaa tähän? Olenko joskus päässyt yllättymään jostain odottamisen arvoisesta? En heti muista. Olenko niin primitiivinen kuin koira, että en pysty odottamiseen? Olenko heikko ihminen, joka olisi lapsena syönyt vaahtokarkkitestissä kaikki karkit? Näitä jään pohtimaan kaksi koukkua odottamassa nykäisyä.