En ole vielä Juvalla!

19.05.2019

Olen väitöskirjan tekijänä tähän asti ollut mukavuusalueella. Aineiston kerääminen on mukavaa. Tutkiminen on mukavaa. Aineiston analysoiminen on mukavaa. Pohtiminen ja uusien ideoiden kehittely on mukavaa. Olen enemmän suurpiirteinen kuin yksityiskohtainen, ja nyt on tullut yksityiskohtien ja tarkkuuden aika. Joku kysyi minulta, että mitä ihmettä teen, kun kerron aina tekeväni tätä juttua. Vastaukseni on tässä. Kirjoitan nyt tieteellistä tekstiä, johon kuuluu monenlaisia asioita, kuten:

Etsin aikaisempia tutkimuksia. Pöydälleni kertyy kirjoja, jotka ovat auki jostain kohdasta, ja sen päällä toinen kirja ja vielä kolmas. Tietokoneelleni alkaa tulla kansioita ja niiden sisään kansioita ja niiden sisään kansioita. Ne ovat tieteellisiä artikkeleita, joita olen etsinyt oman työni tueksi. Alkaa tulla tunne, että kansiorakenteeni ja järjestelmäni ei olekaan toimiva. Mihin laitoinkaan sen ja sen materiaalin?

Teen valintoja, mitä otan tähän tutkimukseeni. Tutkimuksien löytäminen on oma pitkä prosessinsa. Tutkimuksia on kymmeniä ja satoja. Mitkä valitsen tähän tutkimukseeni? Ja miksi? Mihin laittaisin helposti ne, jotka valitsen? Mitä ottaisin mukaan ja mihin laittaisin sen osan tekstistä, jota en käyttäisi tässä vaan yhteenvedossa lopuksi?

Luen englanninkielisiä tekstejä. Ja miten se tapahtuu, kun en ole mitenkään erinomainen englanninkielessä? Luen johdannon ja loppupäätelmät silmäillen. Jos tutkimus tuntuu kiinnostavalta, tarkistan sen sisällön GOOGLE-kääntäjässä. Kyllä. Siitä pääsee perille, onko siinä jotain kiinnostavaa, ja jos on, teen tarkemman käännöksen käsityönä. 

Kirjoitan tekstiä. Miten tieteellisesti merkittiinkään jotkut yksityiskohdat? Olen kirjoittanut viimeksi 14 vuotta sitten tällaista tekstiä. Mitkä olivatkaan ne tieteessä käytetyt tyylit; ei liian väittävää, mutta ei liian mitään sanomatontakaan. Mitä voi edes väittää? Kirjoitan ensin pitkästi, sitten alan lyhennellä. Muistan, että eräällä Itä-Suomen yliopiston järjestämällä luennolla huippututkija sanoi: Väitöskirjan kirjoittaminen on: kirjoittamista! 

Käymme tekstejä läpi kahden minua ohjaavan tutkijan kanssa. TIEDÄN, millaiseen lopputulokseen pitäisi päästä, mutta en osaa. Minulla on tunne, että tutkin jonkin eläimen osaa, mutta en tiedä, mikä se eläin on. Tällaista kolmen hengen sisältökeskustelua kutsutaan tutkijatriangulaatioksi. Minun pitäisi itse oivaltaa asioita, mutta joudun jumiin. Sain tällaisia tuloksia, mutta mitä sitten? Keskustelun jälkeen pääsen taas ulos ja jatkan kirjoittamista ja saan taas veturin liikkeelle. 

Saan tehtäväksi etsiä kansainvälistä lehteä, johon juttu laitettaisiin. Saan kannustusta, että tästä tulee hyvä juttu. Löydän lehtiä ja luen niiden tarkkoja määräyksiä. Kaikki on määrätty pilkuntarkkaan, ja vieläpä niin, että eri lehdissä on erilaisia sääntöjä. Kuinka paljon saa olla tekstiä? Millä kirjasimilla kirjoitettu? Lähteet merkitään eri tavalla eri lehdissä. Mikä on lehden painopiste?  Minulle kerrotaan, että ei ole varmaa, ottaako lehti jutun. Ei ole varmaa, koska saan tietää, ottaako. Yhtäaikaa ei voi lähettää kuin yhteen lehteen. Kuinka kauan tässä siis voi mennä?

Turhaudun. Ei tästä tule mitään. En ole artikkeli-ihminen. En ole tarkka! Halusin tehdä tätä hiljalleen iloisena. Mitä tämä on, rasittavaa! Yritän vierittää syyn järjestelmälle. Ihan älytön järjestelmä, että pitää... Ja taas tulee jokin kohta, joka nostaa ylös. Tutkijaryhmän tapaaminen Oodissa huomenna. Vertaistukea. Jotkut heistä ovat jo ihan lähellä päämäärää. Arvaan, että he sanovat, kyllä se siitä. Turhautuminen kuuluu asiaan! Ja sitten he antavat hyviä vinkkejä, miten edetä. 

Olin suunnitellut, että huhtikuun lopussa artikkeli on valmis. Se oli hyvä suunnitelma. Usein, kun ennen vanhaan lähdin mökille 750 km:n päähän, päätin lähteä seitsemältä. Näin tulin lähteneeksi niinkin aikaisin kuin kahdeksalta. Tiedän, että tässä on sama juttu edessä kuin mökkireissuilla. Ei kannata ajatella, että 8 tuntia 37 minuuttia. Jaoin matkan osiin. Juvalla olin ajanut melkein kolmasosan matkasta

En ole vielä Juvalla!