Oliiviöljyä ja judoa

07.03.2020

Kansainväliseen lehteen lokakuussa lähettämäni teksti palautui minulle helmikuussa saatekirjeen kera. Siinä kerrottiin, että lehti saattaa ottaa artikkelin vastaan, mutta siihen pitää tehdä  paljon muutoksia. Kaksi vertaisarvioijaa oli arvioinut tekstin ja selostanut, mikä jutussa tökkii. Toinen oli maltillinen, toinen pisti päreiksi lähes kaiken.  Teksti oli käynyt esimerkiksi yliopiston natiivikielenkääntäjän oikoluvussa, mutta toinen arvioija lausui: kannattaisi käyttää oikoluvussa.  Ensimmäinen reaktio oli tietysti "mitä ihmettä, ei tästä tule mitään". Onneksi olen oppinut sen, että nyt kannattaa kääntyä vertaisten puoleen. Ohjaajat/toiset artikkelin kirjoittajat sanoivat, että tämä on ihan tavallista, nyt vaan tekemään korjauksia. Facebook-ryhmän "tutkivat opettajat" sanoivat, että tämä on ihan tavallista, nyt vaan tekemään korjauksia. Ja samat sanat tulivat väitöskirjaa tekevien kurssilta ja muilta tieteessä menestyneiltä. Kuulin tarinoita, kuinka jollakin oli ollut puolitoista vuottakin jokin artikkeli edestakaisin korjattavana. Sanoma oli: tämä on ihan NORMAALIA. Itse asiassa olet edennyt nopeasti!

Kun joskus päädyin lähtemään väitöskirjatyöhön, ajatukseni oli: "Jos joku on joskus pystynyt tekemään väitöskirjan, minäkin pystyn." Silloin kuvittelin, että vaikeudet ja haasteet liittyisivät itse väitöskirjan rakentamiseen, tieteen tekemisen koukeroihin, ehkä hyvän englanninkielentaidon puutteen kanssa kamppailemiseen, mutta. Haasteet ovat artikkelityyppisen tieteen tekemisessä siinä, että saat sanomasi vietyä tieteellisten seulojen läpi ja saat julkaistua juttusi. Hylkäysprosentti ilmoitettiin olevan jossain lehdessä 70 % ja joissain varmaan vielä suurempi. Ajattelin, että lehteen julkaiseminen on pullonkaula. Pullonkaulailmiöllä tarkoitetaan liikenteessä paljon käytetyssä reitissä olevaa kohtaa, jossa "liikenne" hidastuu rajallisen kapasiteetin vuoksi. Kyseessä voi olla esimerkiksi liian kapea tie tai silta. Silta on kapea tieteen julkaisuihin!

Ihmeellisesti tämä pullonkaula-ajatus kulki mielessäni, kunnes katselin eräänä päivänä kuvia muutaman vuoden takaiselta Israelin matkalta. Siellä oli kuva valtavasta oliivipuristimesta, jossa entisinä aikoina lopuksi puristettiin paras öljy oliivimassasta. Mieleeni jäi pyörimään tämä, ikäänkuin jonkinlaisena vertauskuvana omasta tilanteestani. Oliivit ensin kerätään, tarkastetaan sopivat, pestään moneen kertaan, murskataan teräksisessä murskaimessa, pehmitetään tankissa, hedelmäliha ja luumarja erotetaan toisistaan lempeällä puristuksella, jossa viimeinen vaihe erottaa luonnollisen oliiviöljyn ja lopuksi öljy pullotetaan. Olenko jo pullottamisvaiheessa? Pääsenkö pullonkaulasta sisään? 

Tätä projektia tehdessäni olen monta kertaa kysynyt itseltäni, miten vielä viitsin jatkaa tätä? Mitä jos lopettaisin? Aina vaan kuitenkin jatkan. Jatkan, koska pidän niistä ennen puristamista tapahtuvista vaiheista enkä voi jättää kesken, en. Tästä tuli mieleen, kun 90-luvulla menin judo-kurssille. Ryhmässä oli miehiä ja naisia. Lämmittelyharjoitukset olivat ihan mahdottoman tuntuisia. Piti tehdä kuperkeikkoja etu- ja takaperin ja varsinaisissa harjoituksissa heitin jopa 90-kiloisen ukkelin tatamiin. Kerran piti hypätä kyyryssä olevan ihmisen yli ja heittää samalla voltti. Ensimmäisillä kerroilla olin ihan poikki, suu kuivui ja olin ihan kuoleman kielissä. Lähdin juomaan vettä, kun tatamin reunalla oleva valmentaja pysäytti minut. Mihin olet menossa? Menen juomaan vettä, sanoin kieli kiinni kitalaessa naama punaisena. Ehei, hän sanoi. Sinä pystyt vielä vaikka kuinka kauan, nieleskele ja hengitä nenän kautta. Se tuntui mahdottomalta ajatukselta! Mutta menin takaisin, nieleskelin sylkeäni ja niin vaan jatkoin. Rajani olikin paljon kauempana kuin olin luullut. Keltaisen vyön sain.