Kasvatetaan yhdessä jotakin

29.06.2020

Hidasta on. Viime maaliskuussa lähettämäni kansainvälinen teksti tuli takaisin toistamiseen, jossa sanottiin, että teksti oli kehittynyt tieteellisesti, mutta vielä pitäisi tehdä muutamia korjauksia. Niitä teen. Toinen teksti eri lehteen on samassa vaiheessa. Olen kapinoinut tätä systeemiä vastaan ja ajatellut, että tiede on hidasta. Kyllä, tiede on hidasta. Tieteellisen julkaisun on oltava jotain uutta tietoa ja tuloksia ei saa esitellä, ennen kuin ne on jossain julkaistu. Olen myös tullut siihen tulokseen, että oma juttuni ei ehkä ole niin kiireellinen. Ja ehkä näin tulee parempaa?

Olen lukenut Paulo Freireä. Freiren eräs teema on dialogisuus eli tasa-arvoinen vuoropuhelu ja sehän sopii minun aiheeseeni.  Freire puhuu talletuskasvatuksesta jossa oppilas on säästölipas ja opettaja tallettaja (hauska ajatus). "Tieto syntyy vain oman oivaltamisen ja uudelleen oivaltamisen avulla, sellaisen uupumattoman, malttamattoman, jatkuvan ja toiveikkaan kyselemisen kautta, jota ihmiset toteuttavat maailmassa, vuorovaikutuksessa maailman ja toistensa kanssa." (Freire, 2005. s. 78. Sorrettujen pedagogiikka). Freiren ajatus on, että molempien on oltava sekä opettajia että oppilaita. Jokainen, joka on tämän oivaltanut lasten kanssa ollessaan, ilahtuu tästä ajatuksesta. Freiren mukaan opettamisessa ikään kuin kasvatetaan yhdessä jotakin. 

Kasvatetaan yhdessä jotakin? Ehkä väitöskirjan tekeminen ei olekaan nopeakasvuinen sitruunamelissa. Ehkä on kysymyksessä peräti puu tai muu hidaskasvuisempi kasvi, jossa tarvitaan monenmoista osaajaa?

Minä täällä itsekseni keskustelen näiden kirjojeni kanssa. Tällä hetkellä minulla on avonaisena ... odotas hetki ... 19 kirjaa. Esimerkiksi J. Hietalahden Huumorin filosofia on ensimmäisiä kirjoja, joita hankin ja luin. Nyt luen sitä uudestaan, koska se tulee eri valossa esiin. Joku kirjoitti M. Bergströmin kirjasta Lapsi -viimeinen orjamme ja minullahan oli se hyllyssä. Siellä oli hieno ajatus: lapsella on mahdollisuussilmälasit. Sitten ryhdyin ajattelemaan, että mikä se ilmiö on, kun lapset kikattavat ja aikuinen ärsyyntyy. Kaivoin R. Martinin kaiken kattavan huumorin teoriakirjan ja ryhdyin tutkimaan, mitä sanotaan sisäpiirivitseistä? Tämä on eräänlaista dialogia tämäkin, keskustelen noiden kirjojen kanssa ja itseni kanssa, ja keskustelen välillä toisten kanssa. Juuri äskettäin eräs äiti antoi hienon kuvauksen, miten hän analysoi lasten hepulikohtausta. Miten se soveltuu pienten lasten huumoriteoriaamme, jonka olemme tehneet ohjaajieni kanssa? Sopii hyvin, kyllä teoria ja käytäntö yhdistyvät. Tämä on mukavaa puuhaa. 

Heinäkuussa pidän lomaa. Elo-syyskuussa teen apurahalla tiedettä taas: hitaasti, dialogissa itseni, maailman ja toisten kanssa. 

Jälkikirjoitus: Seuraavan aamun Hesarissa käsitellään aihetta. Minun juttuni ovat vertaisarvioitavissa lehdissä. Kansainvälisessä lehdessä tulee täyttymään vuosi kirjoituksen ensimmäisestä lähettämisestä. Tosin tämä on ensimmäinen artikkelini, joten voi myös olla, ettei ole karttunut osaamista tarpeeksi. Yliopiston väitöskirjakurssilla oli henkilöitä, joiden tutkimustulokset olisi pitänyt päästä julkaisemaan heti (esim. lääkeaineiden haittavaikutukset), mutta nekin pyörivät lehtikoneistossa. 

 HS 30.6.2020 https://www.hs.fi/tiede/art-2000006556452.html